Arvio: ”Smack – Kuolemaantuomitun laulu -kirja on yksi parhaimmista musiikkikirjoista, jonka olen lukenut”

Smackin levytysuran huippuhetki oli debyyttialbumi Smack On You. Se julkaistiin vuonna 1984.

Heti ensimmäiseksi täytyy mainita, että Jarkko Jokelaisen kirjoittama Smack – Kuolemaantuomitun laulu -kirja  (Like Kustannus) on yksi parhaimmista  musiikkikirjoista, jonka olen lukenut. Se on erinomaisesti kirjoitettu ja tarina on mahtava. Suosittelen hankkimaan kirjan.
Jokelaisen etuna kirjailijana on paitsi toimittajan ammatin hioma kirjoittamisen taito, mutta myös se tosiasia, että Jokelainen on itsekin ollut rockin ytimessä vuosia The Flaming Sideburns -yhtyeen rumpalina. Jokelainen ymmärtää rockmaailman dynamiikkaa ja siihen vaikuttavia tekijöitä.
Smack-kirjassa Jokelainen osaa ottaa esille juuri oikeita asioita ja henkilöitä, jotka hän tietää todella merkitsevän jotain rockin ystäville. Tällä tavoin kirjassa on paljon yksittäisiä seikkoja, jotka ovat piristysruiskeena lukijoille. Oli esimerkiksi mielenkiintoista kuulla, että punklegenda Alvin Gibbs oli yhdessä vaiheessa tyrkyllä Smackin basistiksi, tai että Pete Malmi keksi Smack On You -levyn nimen.
Smack nousi 1980-luvun puolivälin paikkeilla parrasvaloihin tinkimättömällä ja kuvia kumartamattomalla asenteella. Bändinä se oli aivan hemmetin kova. Sen valtteina olivat aitous, omaperäisyys ja upeasti ja vaarallisesti sykkivä musiikki. Sekä bändin keihäänkärkenä karismaattinen laulajakeulahahmo Claude. Musiikillisesti Smack oli parhaimmillaan esikoisalbuminsa Smack On You -aikana. Se levy oli ihan täyttä voodoota. Se on yksi parhaimmista katurocklevyistä, mikä on koskaan tehty. Ellei jopa paras ikinä. Tuskin Härmässä vuonna 1980-luvun puolivälin hujakoilla tajuttiin, että täällä majailee kenties sen hetken paras rock-bändi maailmassa. Toisen timanttibändi Hanoi Rocksin taru oli juuri päättynyt ja sitten esiin asteli täydellä ryminällä Smack. Miten voi olla edes mahdollista että kaksi näin kovaa bändiä on tullut Suomesta samoihin aikoihin, sitä voi vain ihmetellä. Smack On You -levyn valmistuminen ja merkitys käydään kirjassa totta kai huolelle läpi. Todella tärkeää Suomen rockmusiikin historiaa on nyt kirjattu ylös.
Musiikin ulkopuolella Smackin meininki oli rajua. Päihteet maistuivat turhankin hyvin ja bändi ei paljoa yes yes -meininkiä harrastanut. Se tulee kirjasta hyvin selville. Bändin jätkät muun muassa sotkivat tulevan managerinsa Lido Salosen toimiston käytävän ennen ensimmäistä palaveria, ottivat haukkua Lords Of The New Churchin managerin pihvistä menettämällä samalla mittavan kiertueen Stiv Batorsin ja kumppaneiden lämppäreinä, dokailivat välinpitämättömästi tärkeässä levy-yhtiö-tapaamisessa Yhdysvalloissa, pelleilivät suositun Poison-bändin jäsenten kustannuksella Los Angelsissa uima-altaalla ja suhtautuivat kotimaassa ylimielisesti haastattelupyyntöön paikallislehdeltä nuorina pojankloppeina. Lisäksi bändillä tuntui olevan melkoisen tyly meininki keskenäänkin.  Bändin perustajajäsen ja musiikillisesti merkittävä tekijä Cheri (Simo Martin), laitettiin raa’asti sivuun bändistä. Potkut jakeli dramaattisesti toinen perustajajäsen ja lapsuudenystävä Claude.
Tuo (virhe)liike olikin kenties merkittävin syy siihen, miksi kansainvälisen menestyksen partaalle noussut Smack menetti paljon alkuperäisesti viehätysvoimastaan. Mokan myönsi Smackin kitaristi Rane Raitsikka kirjassa. Olihan Cherin basson soitto varsinkin Smack On You -levyllä aivan maagista ja mies oli yksi bändin tukipilareista, joten jälkiviisaana voi näin ulkopuolisena ihmetellä ratkaisua. Mutta ehkä sillekin oli syynsä ja olihan Cherin saappaisiin astellut Jimi Sero todellisia rokkimiehiä hänkin.
Lisäksi laulaja Claude lateli melkoisen tylyin sanankääntein kommenttia isäksi juuri tulleelle ja bändistä lähtötelineissä olleelle kitaristi Kartsalle treenitiloissa Lepakossa: ”Mitä sä täällä teet, ajattelin vaan, että eikö sun pitäisi olla vaihtamassa vaippoja”.  Monesti rokkimaailmassa menestyneet tekijät ovat matkassa tiukalla asenteella, onhan se nähty esimerkiksi Smackin esikuvien Hanoi Rocksin soittajien kohdalla. Mutta ehkä yksi syistä miksi Smack ei lopulta breikannut läpi Yhdysvalloissa löytyy juuri asennepuolelta. Oikealla hetkellä edes pieni annos nöyryyttä olisi voinut viedä bändiä eteenpäin. Tuntui oikein pahalta lukea, etteivät Smackin jäsenet suostuneet kuuntelemaan järkipuhetta manageri Seppo Vesteriseltä Yhdysvaltojen keikkarupeaman päätteeksi. Bändin taustahahmoihin lukeutunut ex-Hanoi Rocksin manageri auttoi Smackia Amerikassa ja Smack olikin hetken aikaa Los Angelesissa kuumempaa kamaa kuin vaikkapa eräs Guns N’ Roses. Kirjan perusteella ovet Amerikan musamarkkinoille olivat jo periaatteessa auki Smackille, kun bändi teki uran kannalta ratkaisevan virheen.
Vesterinen painotti Smackille, että nyt te olette tekemässä suurimman mahdollisimman mokan, jos lähdette Suomeen takaisin Amerikasta. Mutta niin vaan Smack lähti vetämään keikkaa Tavastialle ja jätti taakseen tilanteen, jossa huippuluokan levy-yhtiöt olivat suomalaisbändin perässä ja fanijonot kiemurtelivat ympäri kyliä Losissa bändin keikoille.  Suomeen paluun jälkeen alkoi bändin kuihtumisprosessi ja motivaatio keikkahommiin Suomessa oli pian nollissa. On kyllä ihan ymmärrettävää, etteivät Suomen ladot enää paljon nappaa, kun sinne tulee suoraan loppuunmyydyiltä Kalifornian klubikeikoilta.
Smack-kirja on paitsi tarina yhdestä merkittävimmistä suomalaisista bändeistä, mutta se on myös mielenkiintoinen katsaus Lepakon aikoihin ja Suomen musiikin kansainvälistymisen pioneerivuosiin. Se myös kertomus siitä, kuinka raaka meininki musiikkimaailmassa on. Matto voidaan koska vaan vetää jalkojen alta ja matkalle tarvitaan valtavasti onnea. Sitä Smackille ei kauheasti suotu, ikävä kyllä. Samalla kirja kuvaa koskettavasti minkälaisen kiirastulen keskellä laulaja Claude eli Ilari Peltola operoi suuruuden vuosinaan. Synnynnäisen sydänvian takia hänelle annettiin lyhyt eliniänennuste ja mies päätti laittaa kaiken peliin itseään säästämättä. Tulostakin syntyi, sillä huippuluokan rock-laulaja johdatti Smackin tähdenlentomaiseen uraan, jonka laineet lyövät vielä tänä päivänäkin. Kysykää vaikka Guns N’ Roses tähdiltä, jotka ovat muistaneet yhä uudelleen ja uudelleen hehkuttaa silloista suosikkibändiään Smackiä.

Teksti: Mikko Korvenkari

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.