Oi niitä aikoja, kun Nirvanan kaltaiset grungebändit näyttivät kaapin paikan musiikkimarkkinoilla ja grungesoundit jylisivät Suomessakin uljaasti. Vaikka genren suuruuden päivät vietettiin 1990-luvulla, niin sen perintö elää yhä vahvana. Yksi grungen soihdunkantajista on Roost-bändi Suomen Tampereelta, joka on luonut todella hyvän kuuloista alan musiikkia. Jos grunge yhtään nappaa, niin tähän bändiin kannattaa tutustua. Spotifysta ja Youtubesta löytyy yhtyeen Muddle EP ja Hater/Lovers single. Yhtyeen tuoreen musiikin julkaisijana on Stupido Records. Bändin puolesta Takahuone.fi:n kysymyksiin vastasi kitaristi Tatu Jeskanen, joka kertoi mistä Roost-bändissä on oikein kyse.
Kerro bändinne taustasta?
Roost on perustettu noin vuosi sitten. Yleensä bändit perustetaan baarissa ja niiden elinkaari on noin tupakanmittainen. Noihin aikoihin oli vähän sellaista henkeä, että rokkarin tupakkaan tuli Uunolisää, joten valkoviinipullon ohessa Pyynikin pihakeinussa saatiin tuhottua myös orastava vapaa-aika. Perustettiin siis bändi.
Me ollaan Kallen (kitaristi Kalle Nurmi) kanssa kumpikin pahemman luokan musarunkkareita, joilla Seattle-saundi on imetty kai jostain esipuberteetin aikaisista finnivoiteista. Pieni alkuponnistus ja hommaan alkoi ilmestyä vapaaehtoista pelimannia melkein jokaisen instrumentin taakse. Meistä jokaisella on taustalla paljon kilometrejä monissa bändeissä, joten hyvänä myyntipuheena toimi homman omaehtoisuus ja rentous. On se vaan kumma, miten ne vieläkin menee läpi.
Biisejä on kasailtu tiuhaan tahtiin sopivissa ryppäissä ja ne on äänitetty kaikki melkoisen tuoreena. Läsnä on ollut vahvasti sellainen vanhakunnon DIY-asenne, kuten näissä grungejutuissa pitääkin olla. Sitä kyllä helpottaa hurjasti se, että soittokokemuksen ohella muutakin musiikkialaan liittyvää osaamista on bändin sisällä äänittämisestä julkaisutoimintaan.
Homma toimii, kun kukaan ei riuhdo kieliä ja turhanpäiväinen egoismi grungehenkeen pysyy poissa. Oikeassa balanssissa naurua ja hyväntahtoista vittuilua, niin jää monien bändien taiteelliset ja egoistiset ”mitkä lie vammaset paskanjauhannat” vähemmälle. Nyt mä uskon vahvasti, että tämä ryhmä osaa suosiolla mennä treeniksen sijasta baariin, jos hommat eivät lähde.
Mikä sai teidän innostumaan grungemeiningistä?
Luulen, että meistä jokainen on soittanut grungebändissä jo ennen baari-ikää tai peräti aloittanut soittohommat grungella. Ehkä se on sukupolvikokemus, kun Nirvanasta tuli myyttisempi kuin Doors? 90-luvulla grunge heijasti sopivasti pienenkaupungin mielenmaisemaa, niitä maisemakuvia kun tehtaita suljettiin ja joka toisen kapakan ovessa oli ulosottomiehen yhteystiedot.
Paikallinen nuorisotoimi tarjosi iltaisin vaihtoehdoksi lähinnä auton rassaamista tai kierrätyssoittimilla kalustettua bändikämppää. Kun nuorisohjaajan Corollasta irrotettujen autoradioiden myyminen nuokkarin kulmalla ei enää kiinnostanut, jäi meille vaihtoehdoksi potkitun transistorivahvistimen rääkkääminen lähiön nuorisotilassa. Kiitos siitä.
Mä luulen, että näitä nuoria alkaa nyt taas nuokkua yhtä lailla Herttoniemen ostarilla kuin Savonlinnan kauppatorin junapysäkilläkin. Nämä ovat niitä aikoja kun glitterkoristeiset nahkahousut alkaa tuntua vähän kornilta ja Instagramissa rockstaraa larppaava savolainen lähinnä väsyneeltä imitaatiohahmolta. Ja ne ovat nyt todellakin tervetulleita.
Mitkä grungebändit on teidän omia diggailun kohteita ja miksi?
Vaikutteita tai ehkä suoranaisia näpistyksiä on suoritettu punkahtavasta Mudhoneysta tunnelmallisen Mad Seasonin tuotantoon. Välillä on soitannollisesti koettu yhtäläisyyttä Soundgardenin tapaiseen polveilevaan rockmetalliin. Näitä kokemuksia sitten Kalle korjailee äänitysvaiheessa raita kerrallaan. Grunge ei kuitenkaan varsinaisesti ole musiikkityyli, vaan mieluummin mielentila. Sopiva sekoitus villapaidan harmaata ja pyöreää purppuraa, Mark Lanegania ja Scott Weilandia. Näin ollen koko ysäriskene on varmasti tiuhaan meidän levareilla pyörinyt. Toisaalta post-grungen aikakausi Linkin Parkeineen ei välttämättä meitä hirveästi kosketa?
Mieluummin 2000-luvulta grungeksi voisi nimetä esimerkiksi Queen of the Stoneagen tai vaikka Nick Caven Grindermanin. Ei niillä ole välttämättä ole musiikillisesti mitään tekemistä vaikka Nirvanan kanssa, mutta niissä on kuitenkin hemmetisti samaa tupakansavua, kun siinä niin sanotussa Seattle-saundissa. Ehkä se on sitä grungea?
Minkälaisia suunnitelmia teillä on jatkon suhteen?
Kun nyt hommat on kerta omaehtoisia aina sävellyksestä masterointiin, niin pitäisi ainakin pysyä hitit väylällä. Nyt tuntuu hieman siltä, että julkaisupuolelta voisi sopivan tarjouksen tullen luovuttaa hyppysellisen työvelvoitteita muuallekin? Mutta katsellaan…Joten tiivistetysti…Jatkossa tähtäämme Seattleen kohti Sub Popin toimistoa. Matkalla Vastavirtakin on erittäin ok. Kelpasihan Nirvanakin Lepakkoon!
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?