Arvio: Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani-yhtyeen Paluu Paratiisiin

Tuure Kilpeläinen on yksi niistä artisteista, jonka musiikkia kuunnellessa on todella pysähdyttävä kuuntelemaan. Juuri sellaista monipuolista musiikkia sisältää myös Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani-yhtyeen uutuusalbumi Paluu Paratiisiin (Universal Music). Kilpeläinen tunnelmoi upealla lauluäänellään ja johdattaa kuulijan täyteläisen musiikin maailmaan bändinsä kanssa.
Itseäni kosketti täysillä heti ensimmäinen biisi M-juna, jonka sanoituksiin pystyy samaistumaan esimerkiksi eroprosessin läpi käyneet ihmiset. Entisen elämän itsestäänselvyydet, kuten tässä tapauksessa M-juna, jääkin vain muistoksi entisestä, kun elämäntilanne muuttuu ja uusi elämä alkaa vaikka asuinpaikan vaihtumisen myötä.
Kilpeläinen todella osaa sanoittamisen jalon taidoin. Levyä kuuntelemalla aukeaa kokonainen sanoitusten kautta syntyvä oma maailma. Musiikillisesti mennään puolestaan maisemissa, mikä muistuttaa esimerkiksi Bruce Springsteenin tuotantoa – sellaisesta ovat hyviä esimerkkejä En ole yksin -kappale, kuten myös Rakastan sua niin et se sattuu -biisi.
Janne Haaviston tuottamalla albumilla Kilpeläisen musiikin tutut omat elementit ovat vahvasti läsnä, biisit keikkuvat ja svengaavat kuten Naarmuja paratiisissa, joka voisi aivan hyvin soida jossain lämpimän trooppisen maan rantakahvilassa palmujen heiluessa tuulessa. Yksi komeimmista biiseistä tällä albumilla on Se on minä, joka hajoaa -kappale, jossa mennä syvälle repaleisen miehen sielun syvyyksiin. Koskettavaa pirstalaisen miehen tulkintaa.
Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani on tehnyt komean albumikokonaisuuden. Levyn loppua kohdenkin korvet pysyy höröllä sellaisten kappaleiden kuten Levoton tyyneys ja Aamunkoi-biisien parissa. Levyn päättävä Jumala on nainen, on kuin mansikat kermakakun päälle. Laadukasta musiikkia on loihtinut Tuure Kilpeläinen ja Kaihon Karavaani.

Teksti: Mikko Korvenkari