Blogi: Luopumisen tuskaa ja jatkuvuuden päätepiste – Ilman Popedaa Suomi olisi ollut huomattavasti tylsempi paikka elää

Kun kuulin uutisesta, jonka mukaan Popeda suunnittelee laittavansa pillit pussiin, niin sydämessäni läikähti. Ihan kuin se olisi kääntynyt rinnassa nurinkurin. Siis mitä? Eihän Popeda ole sellainen bändi, joka voi lopettaa toimintansa. Nyt puhutaan paitsi loisteliaasta bändistä, mutta myös rock and roll -instituutiosta. Minulle Popeda on ollut paitsi ihailemani yhtye, mutta myös vertauskuva pysyvyydelle. Popeda on edustanut minulle rauhoittavaa jatkuvuutta täysin mukkelis makkelis -olevalla maapallolla. Silloin kun Pate Mustajärvi on astellut lavalle ja nostanut jalkansa skoben päälle, niin kaikki on ollut maailmassa edes hetkeksi hyvin. Jos Paten Kaleva-lehdelle antamat kommentit lopettamisaikeista todella toteutuvat, niin kyllähän Popeda sentään lopettaa saa, sillä onhan bändi jo antanut kaikkensa tai enemmänkin viihdyttääkseen Suomen kansaa vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen. Popeda on paikkansa kiikkustuolissa ansainnut. Silti Popedan ratsastaminen auringonlaskuun on kuin pieni kuolema.
Eikö siis enää pääsekään Popedan keikalle? Fiilis korkealla, parit kylmät bisset, sitten keikalle, aurinko porottaa ja tunnelma on letkeä. Ja sitten se lähtee käyntiin: Pate ottaa lavan haltuun: tässä miehessä on showmiehenä sitä jotain.  Hän on todellinen viimeinen mohikaani, jonka veroiset keulahahmot ovat lähes sukupuutossa Suomen keikkalavoilla. Sitten Paten vieressä on Jyrki Melartin basson varressa Hawaii-paita päällään kuin jokin rockvaltion myhäilevä päämies. Costello Hautamäki taas tutussa tiikeritakissaan ja revityissä farkuissaan hiukset hulmuten kitaraansa luukuttaen. Uusimmista jäsenistä Pate Kivinen myhäilee koskettimien takana ja jumalaisen kova showmiesrumpali Lacu Lahtinen pitää yllä karnevaalihengeä. Semmoinen kuva minulla on Popedan viimeisimmästä kokoonpanosta. Melkoisen sähköinen on poppoo yhä, kun ottaa huomioon, että Popedan taival alkoi jo vuonna 1977. Siinä he kuitenkin yhä ovat: Live and kicking! Jos nyt homma päättyy, niin sitten lavalta poistutaan saappaat jalassa.
Niin ja ne biisit! Huippubiisejä on aivan järjettömästi: Kakskytä centtiä, Pitkä kuuma kesä, Matkalla Alabamaahan, Repe ja Lissu, Kaasua, Sukset, Kersantti Karoliina – vain muutamia mainitakseni.
Popedan biisivalikoima on ihan tajuton ja biisit ovat ihan parhaita juuri livenä.
Jos nyt sitten Popeda lopettaa ensi vuonna, niin ei siis enää iloista mieltä ja pullia pystyyn? Kaikista näistä syistä Popedasta on niin vaikea luopua. Kiitän jo tässä vaiheessa koko Popedan sakkia kaikesta siitä ilosta, mitä olette minulle ja hurjalle määrällä ihmisiä vuosien varrella antaneet. Ei muuta kuin keula pystyssä kohti loppusuoraa. Ilman Popedaa Suomi olisi ollut huomattavasti tylsempi paikka elää.

Mikko Korvenkari

Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.