Kolmannen Naisen viime lauantain keikka Tavastialla myytiin loppuun, joten bändi päätti tehdä lisäkeikan sunnuntaina 9.10. Tavastian keikat olivat osa 40-vuotisjuhlaa, jota bändi tänä vuonna viettää. Allekirjoittanut muistelee kaiholla vuotta 1984, jolloin bändi voitti hopeaa Rockin Suomenmestaruuskisoissa, jääden toiseksi Peer Güntille. Tuolloin ruutupaitaan pukeutuneen Pauli Hanhiniemen itsevarma äijäuho ja Sakari Pesolan taitava boogierock-kitarointi yhdistettynä alavutelaisiin pikkutarinoihin olivat tehokas yhdistelmä. Vuonna 1986 bändi julkaisi ensimmäisen nimikkoalbuminsa, jonka tuottajaksi valittiin Riku Mattila. Kriitikot ylistivät tätä Alavuden Dr. Feelgodia, mutta suuri ostava yleisö ei vielä täysin lämmennyt. Yhtyeen keikka saman vuoden Provinssirockissa on jäänyt lähtemättömästi mieleeni energisenä rhythm and blues -tykityksenä, jollaista ei aiemmin oltu miltään kotimaiselta bändiltä kuultu. Juuri energisenä livebändinä Kolmas Nainen niittikin noina aikoina suurimman maineensa. Riku Mattila ehti tuottaa bändille kolme albumia; Kolmas Nainen, Paha minut iski ja Hikiset siivut. Mies onnistui puristamaan bändin jäseniltä makeimmat mehut irti ja laatu oli sen mukaista. Sen jälkeen tuottajapuikkoihin tarttui Mikko Karmila, jonka myötä bändin rujo soitto rauhoittui huomattavasti ja bändistä tuli yhä enemmän teräviin teksteihin nojautuva ison yleisön bändi. Neljänkymmenen vuoden aikana on ehtinyt tapahtua paljon: bändin hajoaminen vuonna 1994, Hanhiniemen eri bändikokoonpanot sekä sooloura ja merkittävä ura Suomirockin laulunkirjoittajana ja sanoittajana. Kolmas Nainen palasi yhteen vuonna 2009, jolloin he julkaisivat albumin Sydänääniä, joka sai varsin hyvän vastaanoton. Kaiken kaikkiaan bändi on tehnyt kymmenen studioalbumia ja niiden myötä on syntynyt paljon kaikkien tuntemia klassikkobiisejä. Kolmannella Naisella on siis vankka, vakiintunut yleisö ja se näkyi myös Tavastian keikalla.
Soiton alkaessa vanhaan ruutupaitaansa pukeutunut Pauli Hanhiniemi pahoitteli akillesjänteen vaivaansa, eikä ollut varma istuisiko vai seisoisiko. Keikka alkoi rauhallisin ja varmoin ottein vuoden 1989 Hikiset siivut -albumin biiseistä. Kuusihenkisellä miehistöllä näytti selvästikin olevan kivaa lavalla ja kitaristi Sakari Pesola oli alusta asti se, joka vei hommaa eteenpäin. ”Äiti pojastaan pappia toivoi” -kappale herätti uskollisen keski-ikäisen yleisön huojuntatilaan ja viimeistään ”Tästä asti aikaa” sai kaikki laulamaan mukana. ”Valehtelisin jos väittäisin” vedettiin osittain ranskaksi ja ”Hyvää ja kaunista” päätti hienosti varsinaisen keikkasetin. Ehkä keikan kohokohta oli kuitenkin encorena esitetty Helsinki, jonka aikana koko bändi ensimmäistä kertaa puolentoista tunnin aikana keskittyi olennaiseen eli läsnäoloon. Vaikka soitto sujui ja Hanhiniemen lauluakaan ei voi moittia, jäi silti tunne, että tässä oltiin todistamassa kaverijengin keskinäistä ilonpitoa ja vitsailua, joka onnistui vain paikoin saavuttamaan yleisön. Timo Löyvän ja Sakari Pesolan kitarointia olisi mielellään saanut päästää hiukan villimmäksikin, koska osaamistahan tunnetusti löytyy. Surullista oli myös se, että ensimmäisten huippualbumeiden materiaalia ei kuultu ollenkaan. Nyt kuljettiin liian varmaa keskitietä. Kun bändillä on hienoa uraa takana neljäkymmentä vuotta, ei olisi ollut pahitteeksi muistella myös sitä, mistä kaikki alkoi. Alkuaikojen huumaa muistelevalle fanille jäi illasta ja aivan liian lyhyestä keikasta ontto olo. Onneksi vinyylihyllystä löytyy lohdukkeeksi materiaalia vuodelta 1986.
Teksti ja kuvat: Katarina Mannström
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?