Kari ”Epe” Helenius on tekijämies, joka on vaikuttanut merkittävällä tavalla Suomen musiikkimaailmassa jo 1970-luvun alusta lähtien. Uutuuskirja miehestä, joka on vastuussa isosta palasesta siitä minkälainen musiikki on syöpynyt lopullisesti suomalaisten mieliin, on vähintäänkin ansainnut paikkansa. Kirjoitetaanhan nykyään elämänkertoja ihmisistä huomattavasti heppoisimmin perustein ja teoin. Tuore Tasavallan presidentin nimittämä musiikkineuvos on kuitenkin oikeasti tehnyt suomalaisen musiikin taustavaikuttajana vaikka mitä, joten kirjan kirjoittaneella Timo Kanervalla oli käsissään todellinen herkkupalatarina kerrottavaksi.
Kirjassa käydään läpi Heleniuksen roolia ja tekoja esimerkiksi sellaisten bändien ja artistien kuten Eppu Normaalin, Popedan, Yön, Ismo Alangon, J. Karjalaisen ja The 69 Eyesin musiikin kustantajana ja bändien kummisetänä. EPE – Levymoguli -kirja (Johnny Kniga) keskittyy kertomaan oleelliset Heleniuksen uran käänteet ja uran merkittävimmät hetket. Ja niitähän riittää.
Hän operoi oman levy-yhtiönsä Poko Rekordsin pomona ja pyöritti jo 1970-luvun alusta lähtien levykauppatoimintaa elävöittäen Suomen musiikkimaailmaa asiantuntevilla ja ajan hermoilla olevilla uusilla julkaisuilla. Levybisneksen lisäksi hän on ollut mukana muun muassa perustamassa esimerkiksi Suomen musiikkimedian instituutiota, yhä kukoistavaa Soundi-lehteä ja musiikkialan tapahtumaa Musiikki & Mediaa Tampereella. Bändi -ja artistitarinoiden lisäksi kirjan mielenkiintoisinta antia ovat Heleniuksen kertomukset siitä, minkälaisella uskalluksella ja sisulla hän on rooliinsa musiikkialan yrittäjänä suhtautunut. Monessa eri käänteessä hän on hurjalla riskillä laittanut rahaa likoon ja usein myös onnistunut saamaan panostukset poikimaan. Ehkä suurin syy onnistumisiin on ollut se, että Epellä on ollut todellinen kultainen kosketus: kyky löytää, kuulla ja nähdä se, minkä bändin tai artistin musiikki tulee menestymään Suomessa. Välillä on tullut bisneksissä myös lunta tupaan oikein kunnolla, kun rohkea bisnesmies on ennakkoluulottomasti laajentanut musiikkialan toimintaansa esimerkiksi levykauppatoiminnassa. Menihän Mega Epe’s -levykauppaketju lopulta korkealta kumoon. Mutta siitä huolimatta tämä viilipyttymäinen tamperelainen on korjannut aina luunsa ja jatkanut pää pystyssä eteenpäin kohti uusia seikkailuja. Niitä on ollut myös ulkomaisten bändien kanssa. En tiennytkään vielä ennen kirjan lukemista, että Helenius oli 1970-luvulla tuomassa toisen musabisnesgurun Tapio Korjuksen kanssa punksuuruus Ramonensia juuri niille keikoille Suomeen, jotka merkittävällä tavalla vaikuttivat Suomenkin musiikkiskeneen inspiraationlähteinä. Tai että muun muassa sellaisen bändin, kuten Metallican nousu Suomessa lähti käyntiin Heleniuksen ulkomaankuvioiden avustuksella. 
Omasta persoonastaan tai yksityiselämästään Helenius valottaa kirjassa maltillisesti. Koska hän on ollut niin tärkeä hahmo suomalaisessa musiikkielämässä, niin olisi ollut mielenkiintoista lukea siitä puolesta tarinaa lisää, muutakin kuin että hän fanittaa tulisieluisesti Arsenalia, Ilvestä, Bruce Springsteeniä ja Die Toten Hosen -bändiä. Mutta toisaalta sekin, että Epe jättäytyy jopa omassa elämänkertakirjassaan taka-alalle kertoo miehestä paljon: Hän on jo varhaisessa vaiheessa ymmärtänyt, että artistit ovat niitä tähtiä ja hän itse on taka-alalla vaikuttamassa. Tämä luonteva roolijako on varmasti yksi syistä Heleniuksen pitkäkestoiseen rooliin suomirockin suurbändien taustalla.
Eniten kysymysmerkkejä ja ajatuksia herätti se, miten Heleniuksen tarinaa kirjassa lähestytään. Koska kirjassa vilahtelee toinen toistaan tärkeämpiä hetkiä Suomen musiikin historiassa herää kysymys, olisiko itse kirjan tarinan näkökulma ollut vieläkin antoisampi, mikäli tapahtumia olisi käyty läpi Epen silmin katsottuna vieläkin syvällisemmin?
Olisi ollut upeaa, mikäli kirjan avulla olisi pystynyt melkein haistamaan minkälainen meininki siellä Suomen rockmusiikin kehdossa oikein oli, kun Suomen rockmusiikki oli toden teolla puhkeamassa kukkaan: Yksityiskohtaisia muistoja ja lisää tunnetta jäin kaipaamaan.
Olisi ollut antoisaa kuulla tarkempia kuvauksia vaikka siitä, minkälaisia tunteita Heleniuksessa heräsi, kun hän kuuli ihan ensimmäisten suomalaisten joukossa vaikka jonkin Eppu Normaalin tulevan ikiklassikon. Nyt kyllä kirjassa kerrotaan, että Epe oli oikeassa, että suuri hittihän siitä tulee, mutta nousiko iho kananlihalle, kun jokin suomirockin ikivihreä pyöri hänellä levylautasella ennen biisin virallista julkaisua? Kirja olisi voinut olla mielestäni vieläkin elämänmakuisempi aikamatka tuon kaltaisiin hetkiin, mutta pettymykseksi kirjaa ei sentään todellakaan voi kuvailla. Uutta ja merkittävää taustoittavaa tarinaa musamaailmasta ja bändien sielunelämästä piisaa ja kirja on erittäin mielenkiintoinen lukijalle, varsinkin jos suomirock ja musikkibisneksen hullut kiemurat kiinnostavat.
Teksti:Mikko Korvenkari
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?