Kolmiloikkaaja Kristiina Mäkelä julkaisi Facebook-päivityksen, jossa hän nosti esille urheilu-uraansa koskevan epäkohdan:
”Haluan kertoa tästä asiasta avoimesti koska minusta tilanne ei ole reilu. Saan valmentajalleni 2500e edestä kulukorvauksia täyden apurahan kylkiäisenä. Siinä kaikki. Osalla kärkiurheilijoista on palkattu valmentaja. Olen iloinen heidän puolestaan. Erot ovat käytännössä erittäin jyrkkiä!, kirjoitti Kristiina Mäkelä. (Lähde: Kristiina Mäkelän Facebook-sivut)
Ymmärrän Mäkelän pointin ja toivon parasta hänen uralleen, mutta jos vertaa puolestaan urheilijoiden saamaa tukirahapottia suomalaiselle musiikkikentälle jaettavaan tukeen, niin siinä vasta ollaankin huutavan vääryyden äärellä. Suomalaiset artistit, bändit ja muusikot tarvitsevat ihan samalla tavalla kuin urheilijat taloudellista tukea omalle uralleen, mutta vastaavasta tukirahasysteemistä, minkälainen urheilulle on valtion puolesta rakennettu, voidaan musiikkikentällä vain haaveilla.
Hieman faktaa minkälaisista summista urheilun tukemisessa puhutaan pelkästään kesälajien osalta. Esimerkiksi tämän vuoden alussa lyötiin tiskiin faktoja urheiluun kohdistuvista tuista: 162 kesälajien urheilijaa saa urheilija-apurahoina yhteensä 1 434 000 euroa. Suurimman apurahan, 20 000 euroa, saa 20 urheilijaa. Lisäksi 10 000 euron apurahoja jaettiin 44:lle urheilijalle ja 6 000 euron apuraha 99:lle urheilijalle. (Lähde Yle Urheilu)
Mäkelä on yksi niistä kesälajien urheilijoista, joka saa Suomen valtion kassasta 20 000 euroa verotonta urheilija-apurahaa. Urheilijat tarvitset tukirahaa, jotta voivat pärjätä kansainvälisissä kisoissa, mutta mikä etuoikeus urheilijoilla on nauttia hulppeasta tukipotista samaan aikaan, kun suomalaiset muusikot, artistit ja bändit saavat lähestulkoon kituuttaa täysin omillaan, kun he vievät sekä omia unelmiaan että Suomen mainetta maamme rajojen ulkopuolella eteenpäin?
On musiikissakin apurahoja, esimerkiksi Musiikinedistämissäätiön (MES) apurahat, ja Music Finlandin mahdollistamia tukitoimia kansainvälistymiseen ja muita yksittäisiä mahdollisuuksia saada tukea erilaisilta säätiöltä ja kulttuurin tukijoilta, mutta ne ovat erittäin epävarmoja tulonlähdekeinoja ja rahallisesti pikkupennosia urheilijoiden tukirahoihin verrattuna ja nekin jaetaan vain harvoille ja valituille.
Tietenkin klassiseen musiikkiin ja oopperaan riittää aina valtion rahaa, mutta minä tarkoitan nyt kevyen musiikin puolta, esimerkiksi heavy/rock/pop/rap/folk sekä juuri -ja kansanmusiikkia edustavia artisteja, joista kyllä Suomessa ammattitaitoa löytyy.
Olisi reilua, että myös suomalaiset artistit pääsisivät samanlaisen apurahasysteemin piiriin kuin urheilijat. Samalla tavalla voitaisiin jakaa täyttä apurahaa niille artisteille, joilla katsotaan olevan parhaat mahdollisuudet kansainväliseen menestykseen ja hieman vähemmän niille, jotka eivät vielä kuuluu musiikin ”kuumaan ryhmään”.
Vai onko kansainvälinen menestyminen musiikissa valtion mielestä vähempiarvoista kuin urheilumenestys kansainvälissä kisoissa? Onko hienompaa se, että suomalinen urheilija vetää kaulaansa arvokisamitalin kuin se, että suomalaisbändi lyö läpi vaikka Yhdysvaltojen tai Britannian musiikkimarkkinoilla?
Vastaukset noihin kysymyksiin on helposti pääteltävissä, mutta tasapuolisuuden nimissä muutos asenteissa olisi perusteltua.
Ihan samalla tavalla kuin urheilijat, myös suomalaiset artistit ja bändit tarvitsevat valtiolta taloudellista tukea. Kristiina Mäkelä tarvitsee palkatun ammattivalmentajan, bändi palkatun ammattimanagerin. Mäkelä tarvitsee rahaa lentolippuihin ja leiritykseen, myös artisti joutuu maksamaan lentolippunsa ja ulkomailla asumisensa, puhumattakaan todella kallista ulkomaan keikkailusta.
Kun urheilijat leireilevät etelän lämmössä, niin vastavuoroisesti bändi voisi lentää Los Angelesiin harjoittelemaan ja luomaan suhteita tukirahojen turvin.
Minusta on hyvä asia, että urheilijoita tuetaan, mutta vastavuoroisesti myös artisteja ja bändejä pitäisi tukea vastaavalla tavalla.
Teksti,
Mikko Korvenkari
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?