Kukaan muu ei tee tällä hetkellä niin hyvää suomenkielistä pop-rockia kuin Haloo Helsinki. Bändin uutuuslevy Hulluuden Highway hipoo lajissaan napakymppiä. Valtaosa levyn kappaleista on täyttä priimatavaraa. Haloo Helsinki on tehnyt biisejä, jotka vakuuttavat monipuolisella musiikilla ja erittäin hyvillä ja miettimään laittavilla sanoituksillaan. Laulaja Elli on läpi levyn upea. Hän venyy meneviin popbiiseihin, herkkiin balladeihin ja antaa paikoittain palaa rock ja jopa punkvivahteilla maustettuna. Välillä tuli mieleen, että levyllä kuullaan ilmiselvää naispuolista Tumppi Varosta, tuota kaikkien aikojen parasta suomenkielistä punklaulajaa. Lisäksi bändin soitto on noussut tuoreimmalla pitkäsoitolla mahtavalle tasolle. Erityisesti pidin levyn kitaraosuuksista.
Hulluuden Highway on biisimateriaaliltaan ihan timanttia aina levyn loppupuolelle asti. Siihen kastiin voi huoletta lukea ainakin biisit Hei Haloo, Hulluuden Highway, Kärpästen herra ja Rakas. Nuo kappaleet avaavat levyn. Sitten tulee ensimmäinen pieni notkahdus Oh No Let’s Go- biisin kohdalla, mikä on pop-biisinä ”hyvä”-tasolla. Sitten Haloo Helsinki nousee taas kohti erinomaisuutta Halleluja ja Tää rakkaus ei lopu koskaan, Saatanan Zen sekä Terveisin mä kappaleiden turvin. Myös levyn kolme viimeistä biisiä pitävät pintansa, vaikka eivät olekaan aivan edeltäjiensä tasolla. Mutta ei kai keneltäkään voi vaatia täyttä 100 prosentin timanttia 12 biisin verran?
Jos jossittelee, niin lehmätkin lentää, mutta jos Hulluden Highway levyn biisimäärä olisi jätetty 10:neen, niin tämä levy olisi jo täysin ehtaa klassikkokamaa suomipopin saralla. Olisiko bändin paluuta tositoimiin kenties pitänyt hieman viivyttää ja antaa lisää biisintekorauhaa? Siinä tapauksessa uusi klassikkoalbumi voisi olla tosiasia. Se kun on niin, että nykypäivänä ei kovin usein uusia klassikkotason albumikokonaisuuksia synny. Nyt ollaan sitä niin lähellä kuin vain voidaan olla.
Teksti: Mikko Korvenkari
Ei kommentteja, oletko sinä ensimmäinen?