Teijo ”Twist Twist” Erkinharju rokkiuran 30-vuotisjuhlahaastattelussa

Teijo Erkinharju vauhdissa työpaikallaan rumpupatterin takana.

Suomen kaikkien aikojan paras rockrumpali Teijo ”Twist Twist” Erkinharju on soittanut viimeiset 30-vuotta rumpuja ammatikseen. Takana on menestysvuodet Peer Güntissa, suuria keikkoja ympäri maailman Leningrad Cowboysissa sekä savuisia rockkeikkoja Los Bastardos Finlandesesin ja DDR:n eli Dog Days Revolutionin rumpalina. Takahuone.fi istutti miehen 30-vuotisjuhlahaastatteluun.

– Se oli tosiaan huhtikuussa 1985, kun lähdimme Timo Nikin kanssa veke Kouvolan HK Lihalta eli lopetimme päivätyöt. Sen jälkeen en ole ollut päivääkään päivätöissä. On hienoa, että olen saanut kokea tämän kaiken, sanoo Teijo Erkinharju helsinkiläisravintolan pöydässä, vesilasi kädessään.

Mitä musahommille kuuluu?

– Duunia on tänä päivänä ihan liian vähän rokkibändeille. Jaksaisin painaa paljon enemmänkin, mutta tämän päivän henki on nyt tämä. Ensi vuosi näyttää hiljaiselta. Rokki ei vedä ja kun elämme laman aikaa, niin ihmiset ovat hemmetin tarkkoja, mihin he rahansa käyttävät. Koko Suomen baari- ja klubiskene on tällä hetkellä heikoissa kantimissa. Jengi hakee viinat Tallinnasta ja jää kotiin katsomaan Youtubea ja juomaan eväitään kuin että ihmiset lähtisivät katsomaan bändiä livenä.

Miten Suomen musaskene on muuttunut 30 vuodessa?

– Ihan perkeleesti se on muuttunut. Tarjontaa on nykyään aivan hemmetisti enemmän. Lisäksi Spotify ja Youtube ovat vaikuttaneet siihen, että soittajat eivät saa enää soittamisesta rahaa. Ihmiset eivät osta levyjä, vaan kuuntelevat mieluummin Spotifyä. Ja sielläkään he eivät ole valmiita maksamaan kymppiä päästäkseen mainoksista eroon. Ja artistit eivät saa edes mainoksista rahaa, vaan se raha menee palvelun tarjoajille. Lisäksi levy-yhtiöllä on omat diilinsä, joten artistia kusetetaan taas, niin kuin on aina tehty. Tässä asiassa tekijänoikeusosasto oli hemmetisti myöhässä. Tämmöiset palvelut olisi pitänyt julistaa laittomiksi. Teknologia on mullistanut koko systeemin.

– Ennen levyrojalti oli jotain 8-9 markkaa ja levyä myytiin noin 20 000 kappaletta. Peer Güntia myytiin joskus jopa 25 000 kappaletta. Silloin tuli siis soittajille rojaltirahaa. Nyt eletään helvetin huonoja aikoja. Olen elänyt köyhyysrajan alapuolella jo useamman vuoden.

Promobastardos
Los Bastardos Finlandeses on tehnyt monta levyä erinomaista rokkia.

Miten pärjäät?

– Vaimolla on onneksi duunia. Itselläni kaikki on kiinni keikkapalkkioista. Ne taas ovat suoraan verrannollisia yleisömäärään. Ei kapakoitsijatkaan ole mitään idiootteja, siten että he viitsisivät maksaa bändistä ylihintaa. Keikkaliksatkin ovat pudonneet ihan helvetisti. Mahdollisen pienillä kuluilla yritetään liikkua bändi +1 kokoonpanolla pienellä autolla. Ylimääräinen jäsen on aivan helvetin tärkeä. Hän on äänimies, roudari ja autokuski. 80-luvalla oli varaa ajaa vanhoilla busseilla ja pitää neljää miestä duunissa. Siinä ei tarvinnut itse muuta kuin soittaa ja maistella kossua ja jallua.

Jatkatko vaikeuksista huolimatta ammattimuusikkona?

– Nykyään ikärasismi on kovaa alalla kuin alalla ja kun koulutus on ylioppilas, niin yli 50-vuotiaana on turha lähteä enää muihin hommiin. Pitää vain uskoa tuotteeseen ja painaa eteenpäin.

Entä miten keikkarintama voi?

– Meillä oli yksi nuori kaveri hoitamassa keikkapuolta ja se oli hoitanut hommat huonosti. Viimeisellä keikalla oli jotain 50 ihmistä. Se oli ainoa keikka, jota ennen oli esimerkiksi lehtijuttu meistä tehtynä lehdessä ja julisteet levitettynä. Markkinointi oli hoidettu aivan päin persettä. Lisäksi meillä on Saksassa levy-yhtiö, jonka nimeä en muista, jolla on paljon omia ongelmia. Sen kautta levy julkaistiin vasta marraskuun lopussa, vaikka rundi oli jo soitettu ennen sitä. Näin on tapahtunut Suomessa monta kertaa aiemminkin. Tapaninpäivänä menemme taas Saksaan ja sitten tulemme uudenvuoden aattona himaan. Saa nähdä miten levy-yhtiö hoitaa nyt hommansa.

Riittääkö paljon keikkaa?

– DDR:n kanssa meillä on noin 40-45 keikkaa vuodessa. Sitten päälle on Bastardosin keikat. Yhteensä noin 60 keikkaa vuodessa. Liksa on ihan saatanan huono. Ei paljon pääse kehumaan, jos saat keikasta 100-150 euroa. Peer Güntin aikaan markka-aikana oli nykyiseen verrattuna noin kolminkertaiset keikkaliksat. Silloin yleisökin oli 2-3 kertaa enemmän kuin nyt. Sillä eli mukavasti.

Onko noita aikoja ikävä?

– Ei minulla Peer Güntia ole ikävä, mutta sen ajan talouspuolta on ikävä. Se oli sopivalla tasolla silloin. Mutta bändinä Los Bastardos Finlandeses on ihan saatanan hyvä. Se on paras rock-bändi ikinä, missä olen saanut olla mukana. DDR tulee hyvänä kakkosena perässä. On erittäin kivaa soittaa molemmissa bändeissä. Molemmissa henkilökemiat ovat kohdillaan. Jos henkilökemiat eivät toimi bändissä, niin silloin ei toimi mikään.

10 vuotta sitten loppui soittamisesi Peer Güntissa. Minkälaista aika on ollut sen jälkeen?

– Musiikillisesti tosi hyvää. Olemme tehneet Bastardosin kanssa viisi aivan hemmetin kovaa levyä. Jostain vitun syystä ne ovat menneet kuitenkin ohitse. Joku Radio Rock on vähän Jone Nikulan toimesta noteerannut meidän hommia, mutta muuten on ollut aika hiljaista.

– Nykyään kaikilla radioasemilla on käytössä soittolistat. Radioasemat on kaikki ulkomaalaisomistuksessa. Kilpailu mainostajista on heille se ykkösjuttu. Radioilla on raadit, jotka kokoontuu siten, että niille esitellään biisejä. Jos raati toteaa, että tämä biisi ei toimi, niin se oli sitten siinä. Radiotoimittajat vaan nykyään saatana jaarittelee ja lukee päivän lehdet ja etsii jotain hauskaa netistä biisien väleihin. Kaikki biisit on jo etukäteen tsekattu. Musiikkipäällikkö on soittanut ne etukäteen raadille, joka päättää biiseistä. Vittu keskisormi sinne suuntaan vaan. Kai minun pitäisi nöyristellä, mutta en taida kuitenkaan. Tämmöiset toimittajat kuten Klaus Fleming ja Jake Nyman, jotka tietävät musasta, niin ei heitä enää päiväsaikaan radiossa kuule. Näin tämä homma toimii ja sitten vielä samat uutiset 57 kertaa päivässä tuutista ulos.

Los Bastardos Finlandesesin biisissä Acapulcossa on ainakin selvää hittiaineista, eikö niin?

– Se meni Radio Rockilla läpi. Mutta jumalauta siinäkin meni vuosi, ennen kuin se ilmestyi soittorotaatioon. Sekin oli aivan hanurista, sillä levymme meni jo ohitse siihen mennessä.

Miten bändinne pystyy toimimaan, jos bisnespuoli on niin hankalaa?

– Olemme siitä onnellisessa asemassa, että Don Osmolla, eli Bastardosin kitaristilla Olli Kykkäsellä on oma levy-yhtiö ja studio. Jos olisimme itse joutuneet maksamaan studiokulut, niin kaikki Bastardosin levyt olisivat jääneet tekemättä. DDR:n kanssa maksoimme itse kulut ja Turenki Records jakeli ja hoiti kannen tekemisen. On tämä helvetin vaikeaa.

Olet taitava rumpali, ovatko ulkomaiset bändit kyselleet palveluksiasi esimerkiksi keikoille?

– Ei ole paljon kyselty. Minun viinanjuontimaineeni taitaa olla levinnyt. Nykyisessä perheellisessä tilanteessa ei minulla ole mitään mielenkiintoa edes lähteä. Sain kuitenkin Leningrad Cowboysin kanssa nähdä maailmaa 11 vuotta. Kävimme 35 eri maassa, joten minulla ei ole mitään hinkua lähteä kuukaudeksi ulkomaille tuntemattomien ihmisten kanssa. Bastardosin kanssa olemme välillä pari viikkoa poissa himasta. Se on maksimiaika, kun muutkin bändissä kuin minä ovat perheellisiä.

Tuleeko monelle rokkifanille se oikea Peer Güntin kokoonpano takaisin eli sinä, T.Nikki ja Teijo ”Tsöötz” Kettula?

– Yksi varteenotettava tarjous on tehty jo festariesiintymisestä, mutta tämän orkesterin kitaristi kieltäytyi tarjouksesta.

Eli sinä ja basisti Kettula olisitte tehneet sen keikan?

– Juu, me olisimme voineet lähteä keikalle. Kyllä sitä moni muukin bändi rahastaa, vaikka kuinka helvetisti tehden jäähyväisrundeja ottaen hynät himaan tolvanoilta.

Olisikin aivan saletti asia, että tuvat olisivat täynnä Suomessa, jos Peer Günt palaisi kuuluisalla kokoonpanollaan?

– Jos rehellisiä ollaan, niin ei hirveästi kiinnosta. Ne biisit tuli soitettua niin monta kertaa. Mutta yleisö saattaisi olla kiinnostunut. Mutta tulkaa katsomaan Bastardosia ja DDR:ää. Ne on parempia kuin Günt.

Mikä on 30-vuotisen urasi kohokohta?

– Niitä on kolme ja ne kaikki ovat Leningrad Cowboys- juttuja, Ensimmäisenä tulee Cowboysin keikka Senaatintorilla ryssien kanssa 1993. 1994 olimme puolestaan Radio City Music Hallissa (New Yorkissa) 30 venäläisen kanssa MTV Music Video Awardseissa. Siellä oli paikalla Michael Jackson, Madonna, Aerosmith ja Bruce Springsteen. Se oli mieletön homma.

– Sitten kolmas on Roskilden festivaalikeikka 1990-luvulla. Olimme päälavan viimeinen bändi. Kesken kaiken tuli aivan helvetinmoinen ukonilma. Jengi rypi siellä helvetin mudassa, kun salamat leiskuivat. Me pohdimme, että voiko märällä lavalla edes soittaa. Meille sanottiin, että juu juu, koko lava on maadoitettu, joten ei haittaa, vaikka salama iskeekin. Keikan jälkeen kysyimme, että kuinka paljon oli porukkaa kattomassa. Festarien pomo sanoi, että 60 000 siellä oli meitä kattomassa.

– Siellä oli paikan päällä myös toimittajat Mikko Montonen ja Ilkka Mattila, jotka saatana söivät katkarapuja ja hummeria backstagella. Molemmat olivat keikan jälkeen, että ihan mahtava keikka, ihan mieletön meininki! Ja sitten he eivät kirjoittaneet sanallaan keikasta missään suomalaisessa lehdessä. Muistan, kun joku saatanan Eppu Normaali soitti joskus siellä yhdeksältä aamulla jossain kakkoslavalla, niin siitä sitten kirjoitettiin sivukaupalla. Lemmy sanoisi tähän, että fuck you!

Mikä on paskin asia, mitä sinulle on sattunut 30-vuodessa musabisneksessä?

– Ihminen on sellainen olio, että paskat jutut naurattavat aina jälkikäteen. Kuten se, kun olin paskat housussa lavalla Lapuan Latosaareessa. Se on jo niin vanha ja monesti kerrottu juttu, että siitä ei jaksa enää puhua. Yksi lowpoint oli viimeisellä Saksan rundillamme Bastardosin kanssa. Olimme Herdorf nimisellä pienellä paikkakunnalla. Meillä ei ollut omaa äänimiestä mukana. Siellä oli siihen hommaan talon oma äänimies, joka möi kaljaa samaan aikaan keikan aikana. Se teki ihan hyvät soundit, mutta aina kun se möi bisseä, niin se iski liinat kiinni pa-kamoista kesken keikan niin, ettei niistä kuulunut mitään paitsi laulu. Onneksi siellä oli vain noin 10 ihmistä paikalla. Mietimme kuitenkin, että vittu mikä pelle. Sinne emme mene enää ikinä.

Kadutko mitään, mitä olet urallasi tehnyt?

– En, miksi katuisin? En vaihtaisi päivääkään pois. En ole mokannut mitään ratkaisevaa koskaan. En ole esimerkiksi joutunut vankilaan. Muutaman kamalan krapulapäivän olisin voinut jättää pois ja samalla muutaman paskan keikan kännin takia olisi voinut jättää tekemättä. Mutta niitäkin on aika vähän prosentuaalisesti. Uskon jonkinlaiseen kohtaloon elämässä. Kuten siihen, että erot ja monet muut ikävät asiat johtavat aina johonkin muuhun.

Moni pitää sinua maamme parhaana rock-rumpalina. Minkälainen kohteliaisuus se on sinulle?

– Onhan se imartelevaa, olen otettu. Jos kollegat arvostavat, niin se on hienoa. Mutta jos ihmiset ovat tuota mieltä, niin se on vielä arvokkaampaa.

Miksi sinua pidetään Suomen parhaana?

– Se on ajasta kiinni. 1980-luvulla moni rumpali ei vielä soittanut tuplabasareilla. Silloin myös tarjontaa oli paljon vähemmän. Meikäläinen erottui omalla tyylilläni muista rumpaleista. Nykyään on paljon parempia rumpaleita. Youtubessa on 7-vuotiaita rumpaleita, jotka ovat parempia kuin minä.

Sinussa kuitenkin elää ja palaa rock ’n’ rollin liekki, jota monella ei ole. Onko se yksi erottava tekijä muista?

– Itse on vaikea sanoa, muut tuomitkoon minut. Mutta onhan minulla yhä meininkiä soittamisessa. Ei se mitään humppahommaa ole.

Ketä rock-rumpalia arvostat eniten Suomessa nykyään?

– Anssi Nykänen on ihan kurko rumpalina. Se soittaa mitä vaan hyvällä asenteella. Lisäksi hän on hauska ja aina positiivinen ihmisenä. Lisäksi ”Kuoppis” (Kingston Wallin Sami Kuoppamäki) on yhä todella kova rumpali. Lisäksi Jussi69:ssä on näyttävyyttä. Hän ei myöskään räplää liikaa, vaan soittaa pelkistetysti.

Olet teini-ikäisen pojan isä, seuraako poika isänsä jalanjälkiä rumpalina?

– Poikani Santeri on nyt 13-vuotias. Ihan pikkuisena se paukutteli tyynyjä kovasti, mutta nyt se on innostunut pelaamaan säbää eli salibandyä. Musa on sillä jäänyt Ari Koivusen, Lordin ja Michael Jacksonin jälkeen täysin katveeseen.

Haluatko hänestä soittajamiehen?

– En halua. Kunhan hoitaa koulunsa mahdollisimman hyvin.

Asut nykyään Espoossa, mutta olet kotoisin Kuusankoskelta. Käytkö siellä usein?

– Vanhemmat ja broidi asuu Kouvolassa nykyään, joten siellä käyn välillä. Mutta liian vähän tulee käytyä. Vanhemmat ovat jo aika iäkkäitä.

Miten vietät joulua?

– Normaali setti eli vähän marskin ryyppyä, olutta, konjakkia ja lisäksi kinkkua ja joululauluja.

Sinulla on kova maine viinanjuojana. Kuinka paljon juot?

– Rundilla menee noin puoli pulloa vodkaa tai brandyä joka päivä ja pari kaljaa päälle. Himassa en käytä ollenkaan alkoholia kuin ehkä viikonloppuisin vaimon kanssa. Koti on minulle pyhä paikka sen suhteen. Miksi himassa pitäisi kupitella? Tien päällä se on kivempaa, kun on niin hemmetisti luppoaikaa ja lisäksi on parempi fiilis soittaa, kun ottaa muutaman mukin ennen keikkaa.

Kerro vielä jotain, mitä moni ei tiedä sinusta?

– Teen hyllyyn pölyttymään muovisia lentokoneen pikkumalleja. Se on mielenkiintoista hommaa jaloviinan tärisyttämillä käsillä. Minusta on kivaa nyplätä niiden pienten osien kanssa. Välillä siinä menee hermot, mutta pääpirteittäin se on minulle hermolepoa. Siinä oppii historiaa samalla, kun hankkii koneista tietoa. Historia kannattaa muistaa, muuten se toistaa itseään.

Onko sinulla paljon lentokoneita kotona?

– Laatikossa enemmän kuin valmiina. Tämä on hamstraushommaa. Tulee varmasti arkku vastaan ennen kuin kaikki koneet ovat valmiiksi tehtyjä. Lähinnä minulla on Halifaxeja ja Lancastereita.

Miten näet tulevaisuutesi musiikin parissa?

– Kirvestä ei ole heitetty kaivoon. Kannattaa aina yrittää. Siitä on hyvä esimerkki Melrose, joka on menestynyt mahtavasti tänä vuonna. Hyvät jätkät ja Tokela! Seuraavaksi teemme livelevyn Bastardoksen kanssa. On ihan turhaa julkaista kokonaista uutta levyä näille markkinoille.

Teksti: Mikko Korvenkari

Los Bastardos Finlandeses -nettisivut

Los Bastardos Finlandeses Facebookissa

Los Bastardos Finlandeses – Levykauppa Äx

Musavideo ”Acapulco”

Dog Days Revolution eli DDR Facebookissa

3 Comments on Teijo ”Twist Twist” Erkinharju rokkiuran 30-vuotisjuhlahaastattelussa

  1. Erkinharju puhuu asiaa. Los bastardos finlandeses on hlvetin kova bändi ja levyt täyttä rautaa, mutta perkeleen radiosoitto on kiven alla ja rokille ei ole kysyntää. Jotain räppiä ja muuta saissea, jonka ”soittamiseen” ei vaadita mitään lahjakkuutta puskee radiokanavat tuutin täydeltä, mutta Los Bastardos Finlandeses tulee vielä ja ennen kaikkea rock tulee vielä. Ehkä nämä levyt on silti tulevaisuuden klassikoita jopa!

  2. Totta, radiot on ala-arvoisia nykyään. Toimittajillakin elämänkokemusta taitaa olla vain itsetyydytyksestä – juttujen perusteella.

    Miksei kukaan perusta nettiradiota Suomeen. 4G alkaa olla joka kännykässä ja teostot/gramexit ja mainosmyynti kuntoon ni siinähän se. Ei tarvita mitään kalliita radiolähettimiä lupineen. Sellaiseen radioon kuuntelijatkin voisivat osallistua tekemällä muusikkohaastatteluja.

    Ja siihen radioon kaikkea muuta kuin soittolistaa biisitoistoineen, niin radiovallankumous alkaa olla siinä. Eikä lainkaan näitä katkopuhebiisejä.

    • Mahtava idea! En juuri kuuntele radiota nykyään ollenkaan, juuri soittolistojen takia. Aivan loistava haastattelu, ja olen täysin samaa mieltä! Tarkoitan että haluan musiikkini fyysisen levyn muodossa ja livenä keikalla. Sama pätee elokuviin (dvd & leffateatteri). Bastardot on Suomen kaikkien aikojen kovin bändi!!

Kirjoita kommentti!

*=pakollinen kenttä. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.