Michael Monroen juhlakonsertti oli rockin juhlaa – herätti kuitenkin isoja kysymyksiä

Michael Monroe bändeineen on huippuvireessä.

Viime viikon perjantaina sain kokea erittäin hyvän rock-konsertin Helsingin Kulttuuritalolla, kun Michael Monroe juhli jo 30 vuotta sitten käynnistynyttä soolouraansa. Konsertti oli rockin juhlaa. Ihan ansaitusti Monroe kertoi lavalla, että nykyinen bändi on hänen paras soolouran bändeistään. Bändi on hyvin Monroen näköinen ja oloinen: todellinen Monroen partner in crime Sami Yaffa on aina tyylikäs, hyväntuulinen, energinen ja lisäksi mahtava soittaja, kuten ovat muutkin bändiläiset Rich Jones ja Steve Conte (kitara) ja kellomaisentarkasti rumpuja hakkaava Karl Rockfist. Bändi on mainio ja Monroen nykyiset ja vanhemmat soolobiisit toimivat rasvatun salaman lailla Kulttuuritalon lavalla. Myös Monroe itse on armottoman kovassa vedossa, eikä ikä paina hänen kohdallaan missään. Todellinen elävä rock-legenda ja bändin keulahahmo. Tiiviisti sanottuna Monroe on timanttia.
Monroe markkinoi juhlakonserttiaan mielenkiintoa herättävästi salaisilla erikoisvierailla ja hyviä vierailijoita nähtiinkin: esimerkiksi huippubändien Backyard Babiesin ja Hellacoptersin Dregen ja Hanoi Rocksin soittajakaveri Nasty Suicide. He ovat aivan upeita rockhahmoja ja mahtavia kitaristeja ja ovat olleet jo pitkään Monroen kuvioissa ja bändeissä tavalla tai toisella mukana, joten heidän paikkansa lavalla oli täysin ansaittu ja toivottu. Tosin mitään kovin yllättävää ja kohauttavaa ei heidän vierailunsa olleet varmasti kenellekään, jotka ovat Monroen uraa tarkemmin seuranneet. Illan yllättävin vierailija oli Apocalyptican Eicca Toppinen, joka oli tehnyt sellosovituksen Hanoi Rocks-klassikkoon Don’t You Ever Leave Me. Mielestäni sovitus oli hieman sekavan kuuloinen, mutta kaikki kunnia kuitenkin Toppiselle, joka järjesti jotain tavallista poikkeavaa Monroen juhlakeikalle.
Lavalla nähtiin myös Monroen Voice of Finland tv-ohjelmasta mukaansa ottama Andrea Brosio, joka lauloi huivi päässään kuin Axl Roseksi pukeutuneena Dead, Jail or Rock ’n’ Roll- biisin illan juhlakalun kanssa. Yhteenvetona keikasta voi sanoa, että se oli todella tiukka ja pitkäkestoinen paketti rokkia ja hyvää mieltä. Musikaalinen anti koostui Monroen soolobiiseistä, muutamista covereista ja jopa yllättävänkin monesta Hanoi Rocks-biisistä.
Sitten kysymyksiä, joita juhlakonsertti minussa herätti. Ensinnäkin missä olivat ulkomaiset tähtivieraat, joiden keikoilla Monroe niin usein vierailee? Oliko keikalle pyydetty esimerkiksi Alice Cooperia tai Foo Fighters- kavereita tai vaikka Sebastian Bachia tai vaikka jotain Gunnari-tyyppiä? Tai oliko mukaan pyydetty vaikka Monroen ihailemasta vanhasta kunnon Nazareth-bändistä ketään? Tai vaikka Dead Boysin ex-jäseniä? Tai Little Steveniä? Lista potentiaalisten vierailijaehdokkaiden suhteen oli pitkä, se selviää vaikka lukemalla Monroen elämänkertakirjan, jossa selviää kuinka monen tunnetun nimen kanssa hän on ollutkaan tekemisissä. Ehkä heillä kaikilla on ollut muita kiireitä tai sitten heitä ei ole pyydetty juhlakeikalle tai sitten Suomeen lentäminen ei ollut vaivan väärti? Tai ehkä Monroe säästää kaikki paukut tulevien vuosien merkkipäiväkeikoille? Itse en tiedä vastausta missä he olivat, mutta sen tiedän, että nyt heillä olisi ollut tuhannen taalan paikka päästä juhlistamaan ystävänsä pitkää soolouraa ja samalla Monroe olisi voinut tarjota vieläkin yllättävämpiä salaisia erikoisvieraita niitä varmasti janonneelle yleisölle.
Toinen ja suurin kysymys, mikä minulle heräsi oli se, että missä oli Andy McCoy?
Siitä ei pääse yli eikä ympäri, mutta Andy on Monroen uran ylivoimaisesti tärkein kitaristi ja lauluntekijä, joka on vaikuttanut huippubiiseillään siihen, mitä Monroe on nyt. Ok. Nyt joku sanoo, että nyt juhlittiin Monroen soolouraa eikä Andyllä ole mitään tekemistä sen kanssa. Se ei kuitenkaan ole täysin totta, koska yhä edelleen Monroen soolokeikoilla soitetaan Andyn tekemisiä Hanoi-biisejä. Ne ovat lisäksi tärkeitä piristysruiskeita Monroen keikoilla. Missä oli siis Andy, vaikka lavalla olivat hänen rakkaat soittajatoverit vuosien varrelta Michael Monroe, Nasty Suicide ja Sami Yaffa, jotka soittivat useita Andyn kappaleita juhlakeikalla. Oliko Andyä pyydetty mukaan? Oliko Andy kieltäytynyt? Oliko jokin muu syy miksi Andy ei ollut mukana soittamassa, vaikka vain yhtä biisiä kuten Tragedyä? Ovatko vanhan voimakaksikon välit niin tulehtuneet, että he eivät mahdu yksinkertaisesti samalle lavalle edes tämmöisissä erikoistapauksissa? Ehkä Andy oli jossain muualla, eikä nyt ikävä kyllä vain päässyt mukaan? Nämä ovat kysymyksiä, joihin tietävät vastaukset ainakin Monroe itse ja todennäköisesti hänen lähipiirinsä kuten nykyiset soittajakaverit. Itse en tiedä muuta kuin sen, että Andy loisti poissaolollaan. Oli siihen syy sitten mikä tahansa, niin sanon tämän hartaana Hanoi Rocks-fanina sydän vereslihalla ja kaikella kunnioituksella Monroeta kohtaan: Andy McCoyn olisi mielestäni pitänyt olla mukana juhlahumussa tai sitten edes Monroen olisi pitänyt pahoitella, ettei Andy päässyt mukaan. Koska Hanoi Rocksin kappaleet soivat niin upeasti Kulttuuritalolla ja koska Monroe, Suicide ja Yaffa olivat lavalla, Andyn poissaolosta jäi surullinen fiilis. Joku voisi jopa sanoa, että Andyn poissaolo oli yksinkertaisesti noloa.

Teksti:Mikko Korvenkari

 

Kirjoita kommentti!

*=pakollinen kenttä. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.