Arvio: Aika velikultia – Eppu Normaali näytti erinomaisella dokumentillaan mallia muille

Kiitos Yle Areenalle, sillä näin vasta nyt, noin kolme vuotta sen valmistumisen jälkeen Eppu Normaalista kertovan dokumenttielokuvan Eput. Minusta Saku Pollarin ohjaama dokumentti oli erinomainen. Aika velikultia – ei voi muuta sanoa. Itse olen diggaillut Eppujen musaa vuosien varrella, mutta en himofanina, joka tietää bändistä kaiken. Siksi dokumentti avasi mielenkiintoisen matkan Eppu Normaalin maailmaan. En esimerkiksi tiennyt mistä bändin nimi oli peräisin. Nimen keksiminen oli nokkela älynväläys bändin alkuaikojen basistilta ja biisintekijältä Mikko Saarelalta. Jos et tiedä mistä nimi on napattu niin jo siksi kannattaa katsoa dokumentti. Alkuvuonna menehtyneestä Saarelasta jäi dokumentin perustella lämminhenkinen kuva ihmisenä. Oli hienoa, että hän ehti olla mukana Eput-dokumentissa.
Se on paitsi loistava läpikeikkaus yhdestä Suomen kaikkien aikojen bändistä, mutta yhtälailla se oli tarina ystävyydestä, veljeydestä ja periksi antamattomuudesta. Se on myös tarina itseensä uskomisesta sekä pitkäjänteisestä ja armottoman kovasta työnteosta.
Eppu Normaalissa on ollut monet palaset kohdillaan. Bändissä on vaikuttanut melkoisia persoonia, hulvattomia mutta lahjakkaita miehiä.
Kun veljekset Mikko ”Pantse” Syrjä ja Martti Syrjä kertovat uskomattomia, hauskoja ja dramaattisiakin tarinoitaan katsomalla dokumentissa katsojaa suoraan syvälle silmiin on helppo käsittää miksi Eput on tehnyt niin huikean uran kuin se on tehnyt. Pilke silmäkulmassa juttua vääntävät veljekset ovat Eppu Normaalin voimakaksikko, joiden väliset jännitteet ja vahvat tunnesiteet on ikuistettu dokumentissa kaiken kansan hämmästeltäväksi. Syrjät ovat samassa paketissa kuin kiehuvia rockkeitoksiaan loihtivia poppamiehiä, mutta myös rocktähtiä, jotka ovat menestyksestään huolimatta kuin täysin normaaleja kadunmiehiä. Veljeksien serkkupoika rumpali Aku Syrjä on dokumentin perusteella bändin peruskallio, Juha Torvinen velmuileva kitarasankari ja basisti Sami Ruusukalliokin on niin Eppu-tyylinen myhäilijä kuin vain voi olla. Ja jokaisella menestyvällä bändillä on tietenkin tärkeä taustahahmo. Eppu Normaalille se oli Epe Helenius, joka otti ennakkoluulottomasti nuoret rääväsuut siipensä suojaan, niin kuin dokumentissa kerrotaan. Epe kuuli ja näki bändin potentiaalin ja loppu olikin sitten rytinää läpi lepikoiden. Epen painettua record-nappia
seurasi hirveä määrä hittejä ja vielä hirveämpi määrä keikkoja suomalaisten iloksi. Eppu Normaali on ollut Suomen rockissa suunnannäyttäjä, eikä dokumentti tee siinä asiassa poikkeusta. On monta suomalaista bändiä ja artistia, joista saisi mahtavan dokumenttileffan. Ei Eppujen kaltaisia heppuja tietenkään joka oksalla istu, mutta esimerkiksi tyhjentävä dokumentti Hanoi Rocksista olisi hieno nähdä. Ja saisihan myös Eppujen veljesbändistä Popedasta tai vaikka Ville Valon HIM:stä kasaan taatusti mielenkiintoisen dokumentin Eppu Normaalin tyyliin. Mutta tämä tarina kertoi Epuista ja muiden bändien suuntaan voi vaikka pieraista, vai miten se laulu nyt menikään.

Jee, Jee!

Teksti: Mikko Korvenkari

Kirjoita kommentti!

*=pakollinen kenttä. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.