Arvio: Pauli Hanhiniemi: Pölyä, hiuksia, risuja

Pauli Hanhiniemi ottaa lungisti bussipysäkillä.

Pauli Hanhiniemi on vuosien varrella tehnyt niin paljon biisejä, että totisesti voi ihmetellä, mistä hän uusiin biiseihin ideansa vielä ammentaa. Täytyy vain nostaa hattua miehen ehtymättömälle mielikuvitukselle, sillä upeita sanoituksia ja biisejä on pullollaan myös uutuuslevy Pölyä, hiuksia, risuja. Sinkkubiisi Suru teki lähtöään on kaunis kuvaelma surun vaikka väkisin syrjään sysäämisestä, mitä on varmasti moni läheisen ihmisen menettänyt ihminen yrittänyt tehdä, kun mielen alakulo on pitänyt otteessaan liian pitkään. Albumin nimikkoraita Pölyä, hiuksia, risuja taas kertoo vanhenemisen ja elämän tuomista pakollisista sivutuotteista, joista elämän melskeissä ei kukaan jää paitsi. Kiitorata-biisi taas sukeltaa sujuvasti taksiromantiikkaan, josta Tuomari Nurmiokin on laulanut. ”Dumari” lauloi joskus legendaarisesti, että ”taksin katolla vilkkuu yön ainoa valopilkku”. Hanhiniemi jatkaa samoilla linjoilla kuin Nurmio: ”Aamuyö on kiitorata taksien, jarruvalot värjää sen, kun eksynyttä ihmislihaa pitkin kaupunkia kuskataan.” Hienoja sanoja!
Yksi hämyisimmistä kappaleista levyllä on Janin auto. Siinä Janilla on aina jotain muuta tekemistä ja Hanhiniemi niin kovasti haluaisi lainata hänen sinistä autoaan. Ok, mutta eniten jäi vaivaamaan, että mitä tekemistä Janilla on? Kuka tää Jani on ja miksei se edes autollaan ehdi ajaa? Se jäi mietityttämään, mutta ehkä on vaan hyvä, että kuuntelija jää joskus ihan äimän käkenä pohtimaan asioita, niin kuin minä mystisen Janin kohdalla.
Toinen biisi, jossa olin, että häh what, oli Joutilas, jossa lauletaan: ”En totisesti oo ainoo, jonka käki paskas.” Nyt joku yleissivistynyt Hanhiniemi-diggari on varmaan että: ”Ei helvetti, levyn arvostelija ei tiedä edes vanhaa kunnon sanontaa, nuija mikä nuija, ei muuta voi sanoa!” Hands up, nyt tää sanonta on kyl mennyt multa ihan ohi, sillä kelasin tuota käen paskaamista niin paljon, ettei meinannut unta tulla. Levyn jonkinmoinen outolintu on Korppi-biisi. Se on unimainen ja tummanpuhuva tekele, joka todella pysäyttää, kun biisi lähtee käyntiin. Oman säväyksen levyllä heittää kehiin myös Hanhiniemen oma kulta Ilaria Tucci, joka laulaa upeasti Mä en oo koskaan- biisissä italiaksi duettoa Hanhiniemen kanssa. Siis italiaa supisuomalaisen musameinigin seassa: villi ja hyvä idea!
Yksi biisi, jossa oli mielestäni hieman korni sivumaku oli politiikasta kertova Hei, me päätetään. Jotenkin Sipilästä ja muista politiikan kentän hämmentäjistä laulaminen ei minusta vaan sovi täysin Hanhiniemen suuhun. Se on vaan niin, että Irwin Goodman kiteytti jo aikanaan kaiken oleellisen, kun hän lauloi aivan nappiin sattumalta: Haistakaa paska koko valtiovalta, ette osaa muuta kun verottaa!
Tuossa kenties tarpeeksi mietteitä levyn sanoituspuolelta, mikä minusta oli tosi mielenkiintoista ja ajatuksia herättävää. Musiikillisesti levy on taattua Suomi-rockin/popin eliittikamaa. Se täynnä hienoja kertosäkeitä ja soittoa, kuten tarttuvassa Hymyilylaulu-kappaleessa ja myös Pölyä, hiuksia, risuja- kipaleessa. Osa levyn biiseistä voisi mennä vaikka Eppu Normaalin levylle aivan heittämällä. Kyllähän tämä on levy, joka vankistaa Hanhiniemen asemia Suomen artistien kärkikastissa. Toivotan Hanhiniemelle ja hänen taitaville soittajatovereilleen pitkää uraa musiikin parissa.. Hanhiniemi on iso artisti, jota kunnioitan ja arvostan.

Teksti: Mikko Korvenkari
Kuva: Anette Ekholm

Kirjoita kommentti!

*=pakollinen kenttä. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.